Matkustaessa törmää väistämättä eläimiin. Ei edes etsimällä, vaan ihan vahingossa. Somessa, retkiesitteissä, hotellien seinillä. “Once in a lifetime”, “don’t miss this”, “harvinainen mahdollisuus”. Ja pitkään minäkin ajattelin, että no, täähän kuuluu matkailuun ja oispa siisti kokemus.

Vasta viime vuosina oon alkanu oikeasti pysähtyä siihen, miltä osa näistä elämyksistä tuntuu. En siihen miltä niiden pitäisi tuntua, vaan siihen miltä ne oikeasti tuntuu, kun oot paikan päällä.

On kuitenki hyvä muistaa tämä – kaikki eläimiin liittyvä matkailu ei ole pahaa. On olemassa upeita, eettisiä kohteita, joissa eläimet on pelastettu, niitä hoidetaan kunnioituksella ja ne saa elää omilla ehdoillaan. Nykyään tietoa löytyy helposti ja pienellä taustatyöllä voi välttyä tukemasta toimintaa, joka perustuu eläinten kärsimykseen.

Matkailu ei koskaan tule olemaan täydellistä, mutta uskon, että jokainen meistä voi tehdä parempia päätöksiä seuraavalla kerralla.

”pakotettuna” retkelle indonesiassa?

Yksi selkeimmistä hetkistä oli Indonesiassa, Lombok – Komodo -välisellä veneretkellä. Ohjelmassa oli valashaiden katselu aikaisin aamulla, kun aurinko on vasta nousemassa. Mutta sitä ei minulla ollu tiedossa, miten se tapahtuu. Valashaiden katselu kuulostaa paperilla ihan hienolta. Valashait, maailman suurimmat kalat, kirkas vesi, trooppinen meri, auringon nousu.

Todellisuus oli jotain ihan muuta. Kyseessä olikin valashaiden kanssa snorklaaminen.

Veneitä oli paljon. Turisteja vielä enemmän. Vesi pörisi moottoreista. Valashaita houkuteltiin paikalle ruokkimalla ja samaan veteen, mihin ruoka heitettiin, laskettiin porukkaa snorklaamaan. Ihmiset potki räpylöillä, yritti päästä mahollisimman lähelle, saada sen uniikin somekuvan. Kaikki tapahtui nopeasti ja vähän kaoottisesti, koska eihän se valashai kauaa paikalla viipyis.

En menny veteen. Se tuntui yksinkertaisesti väärältä. Yksi valashai nähtiin veneestä käsin ja se hetki oli hieno. Mutta just se kontrasti sai koko homman tuntumaan vielä kummallisemmalta. Miks ihmeessä ei voitais vain ihailla näitä upeita eläimiä hieman kauempaa. Ja kun porukka nousi takaisin veneeseen, alkoi valtava hehkutus ja kysely – näitkö sä sen!!!? Saitko kuvan!!!?

Jos tämän osuuden olis voinu jättää pois tästä muuten upeasta 4 päivän venereissusta, olisin sen tehny. Mutta ikävä kyllä se ei ollu mahdollista.

Norsut – miksi ketju voi olla näkymätön, mutta silti olemassa

Thaimaassa matkustaessa tähän ei voi olla törmäämättä. Moni ajattelee, että jos norsu ei ole enää kahleissa tai sitä pidetään vain kevyen köyden päässä, kaikki on hyvin. Todellisuus on paljon synkempi – ja alkaa jo silloin, kun norsu on vielä poikanen.

Norsujen koulutus matkailukäyttöön perustuu lähes poikkeuksetta tahdon murtamiseen. Tätä kutsutaan nimellä phajaan (tai “the crush”). Poikanorsu erotetaan emostaan, suljetaan pieneen tilaan, pidetään eristyksissä ja sitä pahoinpidellään, kunnes se lakkaa vastustamasta. Tarkoitus ei ole opettaa temppuja, vaan rikkoa eläimen mieli.

Kun norsu kasvaa, se voi painaa useita tonneja ja paeta helposti – silti se ei tee sitä. Ei siksi, etteikö se voisi, vaan siksi ettei se enää osaa ajatella pakenemista. Pelko, opittu avuttomuus ja vuosien alistaminen on tehnyt tehtävänsä. Siksi se seisoo paikallaan. Siksi se tottelee. Siksi se antaa turistien koskea, nousta selkään, ottaa kuvia. Ja se on kaikkein pelottavinta.

Silti on tärkeää muistaa, ettei kaikki eläimiin liittyvä matkailu ole pahaa.

Oon myös ollut paikoissa, joissa eläimet saa elää omilla ehdoillaan. Thaimaassa käytiin norsujen pelastuskeskuksessa, jossa norsut oli pelastettu vankeudesta. Ei ratsastusta, ei temppuja, koskea sai jos norsu tuli luokse vapaaehtoisesti. Ne liikkui täysin vapaasti, me pidettiin etäisyys.

Hyvinvointikeskukset, joissa norsut saavat liikkua vapaasti, olla ilman kosketusta ja elää laumana, näyttää nopeasti miten älykäs ja tunteva eläin norsu oikeasti on. Se, mitä monessa “norsupuistossa” näkee, ei ole rauhallisuutta – vaan murtunutta tahtoa. Ja kyllä. Näidenkin norsujen tahto oli aikoinaan murrettu, mutta nyt niistä kuitenkin pidettiin niin hyvin huolta, kuin mahdollista.

Tiikerit – miksi ne on “liian rauhallisia”

Tiikereihin törmää erityisesti Aasiassa paikoissa, joissa turistit saa ottaa kuvia niiden kanssa. Iso kissa vieressä, käsi turkilla, ihan täydellinen Instagram-kuva.

Mutta villi tiikeri ei käyttäydy niin.

Monissa näissä paikoissa tiikerit on huumattu tai lääkityksellä rauhoitettuja, jotta ne pysyvät apaattisina ja turvallisina ihmisten keskellä. Ne eivät reagoi ääniin, kosketukseen tai ympäristöön normaalisti. Se “rauhallisuus”, jota usein ihaillaan, on oikeasti varoitusmerkki.

Näillä kohteilla ei ole mitään tekemistä safareiden tai luonnonsuojelun kanssa. Safareilla eläimet elää omassa ympäristössään ja ihmiset pysyy etäällä. Tiikeripuistot ja kuvauspaikat taas on rakennettu täysin turistia varten – eläimen kustannuksella.

Tiikeri ei ole luonteeltaan sylissä istuva, ketjuton ja rauhallinen. Jos se on, jotain on pielessä.

Miksi halusin kirjoittaa tästä

Moni osallistuu näihin kokemuksiin tietämättään. Mainoksissa ei kerrota koulutuksesta, lääkityksestä tai siitä, mitä tapahtuu kulissien takana. Kerrotaan vain upeasta elämyksestä.

Mulle itselle raja on nykyään selkeä:
jos eläin on kosketeltavissa, hallittavissa tai käytettävissä kuvarekvisiittana, se ei ole luonnollisessa tilanteessa.

Tämä ei ole syytös ketään kohtaan – vaan muistutus siitä, että matkailijana meillä on valtaa. Jokainen maksettu lippu on viesti siitä, että tällaiselle toiminnalle on kysyntää.